Kökarin saari on sivussa, Kihdinselän toisella laidalla. Menneinä aikoina saari sijaitsi vilkkaan valtatien varrella. Kirkon katto kurkotteli kukkulan takaa, kutsui kävijöitä kaukaa käymään. Kirkon yhteydessä sijainnut luostari tarjosi vierailijoille laupeuttaan. Harmaat veljet huomasivat huolet, parantelivat ajan ihmiset. Pyhiinvaeltajat poikkesivat saarelle karkottelemaan katumuksiaan, kokeilivat kirkastaa kohtaloitaan. Nyt marraskuisena aamupäivänä vilkkaista vuosista tuntuu olevan aikaa. Jäämme kahden rannalle, se on oma onnemme. Vaaleanpunaiset kivenmurajat rouskuvat jalkojen alla, mutkittelevat majapaikkaanmme. Sandvikin satama on tyhjä ihmisistä, vieraista veneistä, omat on nostettu notkumaan rantapenkereelle. Nurmella on runsaasti tilaa teltalle, majatalo tarjoaa muuta mukavuutta. Talon vanhalla rouvalla on ajan uurtamat kasvot, huulillaan huoleton hymy. Kädenpuristus kertoo lujasta luonnosta, auringon paahtamista kesäpäivistä, syksyisten tuulien terävyydestä. Kuulumiset vaihdetaan ruotsiksi, vieraalla kielellä, vierastamatta. Matkalla Pyhän Annan kirkolle taivas heittelee sumuista sadetta niskaan. Keskiaikainen kirkko on kolmesti rakennettu, vain kivijalka on säilynyt sattumuksilta. Paanukaton punamullat ovat valahtaneet vaaleanpunana kirkon seinille. Seinustojen kauniit kulmat korjailevat sään säikähdyksiä. Illalla satavuotiaat ovet sulkevat sisäänsä joulunodottajat, ensimmäisen adventin viettäjät. Myöhemmin nukkumaan asettuu kaksi makuupusseihin säilöttyä sielua. Seuraavana päivänä vaaleanpunainen valo kiertää saarta. Puiden silmut ovat imaisseet värit kenties graniitin rusosta. Kalenin luontopolulla valkea maali näyttää suuntaa saaristolaisen suurpiirteisesti. Kanervat ja katajat kutittavat kenkien varsia, juuret matelevat poluilla kuin pienet käärmeenpoikaset. Liukkaat kalliot herättelevät varmistelemaan, jalat hakevat jarruttelevaa jäkälää, kädet koloja kallioista. Meren kiillottamilla kallioilla keikkuu kateissa ollut kirkkaus. Tyrskyt yrittävät tavoitella rannalla olijoita, kasvoille pirskoutuneet pisarat tuntuvat pistoksina poskilla. Reitin varrella harmaat lepät reunustavat kallioiden laitoja sekä rotkojen reunoja. Niiden oksat on somistettu vihreällä sametilla ja karvaisilla kareilla. Aikoina joihin mieli ei yllä, polkua seurailivat muinaiset matkaajat. Hylkeenpyytäjät osasivat jo silloin valita kauneimman suojan saarelta, siitä mistä kalliot kohoavat korkeuksiin. Majojen pyöreät kivimuodostelmat ovat painuneet maahan tuhansiksi vuosiksi, haudanneet muistot mennessään. Yöllä horisontti värjää meren sivut sinertäviksi. Täällä taivaan timanteilla on tilaa loistaa. Talviympyrän kirkkaimmat tähdet odottelevat vielä oikeaa kuukautta kukkoilla, asettua yllemme. Yöllä meri kerää voimiaan kertoakseen kaikki murheensa, aamun paluumatkalla se näyttää pahan mielensä. Lautta tömähtää aaltojen pohjaan, lyöden vedet ilmoille, jättäen suolaiset kyyneleet ikkunoihin. Juttusille sattunut Sandvikin isäntä varmistelee pilke silmissään, viihdyimmekö saariston syksyisissä tuulissa. Viihdyimmehän me, viimeiseen asti. Julkaistu Retkipaikka.fi-sivustolla 10.12.2016
0 Comments
Hiljaisuus on tummaa mattoa horisontissa, liukkaita askelluksia pitkospuilla, kadonneita luonnon ääniä. Pimeällä Kiljamon luontotornista näkee avaran suomaiseman, sellaisen jossa voi vain kuvitella olevan yksityiskohtia. Puiden latvat ovat katseen alapuolella kuin käsin kurkoteltavissa, tummempina kuin taivas. Virvatulien loistetta ei näy, ei kuulu liioin sielujen ääniä suonsilmistä. Valonkaje kylistä näyttäytyy taivaalla purppuraisina aukkoina, tiet ympärillä ovat hiljentyneet.
Vaikka mitään ei näy eikä kuulu, mieli odottaa jotakin tapahtuvaksi. Valmiina valpastumaan, aivan turhaan. Mitään ei tapahdu, ei yhtään mitään, kaikki tuntuu ikiaikaiselta, seisahtuneelta. Aivan kuin välillä suon reunassa olisi jokin, ehkä kivikauden kulkija. Silmät yrittävät tottua pimeään maisemaan, askel osuu juuri kapeille pitkospuille. Välillä lämmintä teetä ja katse kohti avaraa nevaa. Maisema muodostuu harmaan sävyistä, puiden leikellyistä silueteista. Tuhansien vuosien aikana sammal- ja turvekerrokset ovat kerääntynyt jääkautisen järven pohjaan, painuneet kasaan, tiiviisti maankuoreen. Nyt kasvillisuudesta esittäytyy vain tarmokkaimmat törröttäjät. Suolla kulkeneiden metsäkauriiden jäljet ovat painautuneet vastasataneen lumen pintaan. Nostelleet koipiaan korkealle ja kulkeneet peräkkäin tehden polkuja sinne tänne suon reunaa, syöneet jotakin mennessään. Suon laitoja ympäröivät metsät ovat kuin menninkäisen koti, päivänsädä vain puuttuu, kyläilee varmasti taas keväällä. Siihen asti pehmeät sammalkummut ovat lumipeitteen alla, ainakin ajoittain. Polku kulkee korkealle kallioille. Härksaaren louhoksella mineraalit muhivat maaperässä, osa uskaltautuu säkenöimään seinämissä. Pimeässä kivet muodostavat alttarin kallion laelle. Satumetsässä suuret männyt ovat kellahtaneet kyljelleen, maa on nöyrtynyt, ottanut kaatujan vastaan pehmeästi. Asetumme yhden rungon viereen yöpuulle. Metsäinen seinä kasvaa rehevää sammalta, suojaa suon tuulilta. Aamulla on kuin ilta, pimeä muuttuu pian hämäräksi. Pitkospuiden varrella hiiltä sitoneet puunkäppyrät seisseet suon sateissa satoja vuosia. Saaneet yöllä koristeeksi lumiset pumpulat oksiensa kärkiin. Taivaalla pilvien repaleet sinertyvät aamun valosta, jättävät päivän kajeen varjoonsa. Suon avaruus muuttuu metsän varjoiksi. |
Arkisto
Täällä julkaisemme lyhyitä kertomuksia yöpymisistämme eri puolilla Suomea.
|